Kävely päiväkotipäivän jälkeen kotiin. Esikoinen kitisee vieressä, kuopus kiljuu jo täyttä kurkkua rattaissa. Oma työpäivä painaa niskassa, vastaantulijat katsovat pahasti. Väsymys ja ärtymys alkavat nousta pintaan, tekee mieli tiuskaista esikoiselle kävelemään nopeammin, vaatia vastaamaan mikä ihme nyt niin kiukuttaa.. Pienen hengittelyn jälkeen oma mieli alkaa toimia. Pystyn kurkistamaan esikoisen väsynyttä ilmettä ja myötätunto herää. Mitenköhän rankka päivä noilla lapsukaisilla on itsellään takana. Pysäytän kärryt, annan nopean halin molemmille ja pyydän anteeksi että olin ärtynyt. Kumpikin pysähtyy ainakin pieneksi hetkeksi ennen kuin kitinä alkaa uudelleen – mutta ainakin itselläni on kevyempi olo.
Vanhemman kyky ymmärtää lapsensa kokemuksia – käyttäytymisen takana olevia tunteita, ajatuksia ja aikomuksia- muodostaa ytimen toimivalle vuorovaikutukselle. Sitä kutsutaan vanhemmuuden mentalisaatiokyvyksi, aktiiviseksi pyrkimykseksi tavoitella toisen ihmisen kokemuksia. Mentalisaatiokykyinen aikuinen ei ole täydellinen vanhempi. Kaikki vanhemmat ärtyvät, suuttuvat, ja tiuskivat lapselleen ajoittain. Kokevat noloutta, epävarmuutta ja vaikeutta todella ymmärtää oman lapsensa tunteita. Mutta mentalisaatiokykyinen aikuinen kykenee ainakin kuumien tilanteiden jälkeen pysähtymään ja tarkastelemaan tilannetta eri näkökulmista. Mitä niissä itse asiassa tapahtui, onko syytä pahoitella, tehdä korjausliikkeitä?
Mentalisaatiokyky on suurelta osin automaattinen kykymme ymmärtää ja toimia ihmissuhteissa. Teemme jatkuvasti havaintoja lapsemme ilmeistä, eleistä, käyttäytymisestä, sanoista. Mitä rauhallisemmin ja monipuolisemmin pystymme niitä tarkastelemaan – sitä viisaammin usein toimimme. Mentalisaatiokyky on siten kykyä tehdä osuvia johtopäätöksiä käyttäytymisen ja kokemusten väliltä – lapsen kohdallahan on tavallista että samalta näyttävä käyttäytyminen kuten kitinä voi johtua hyvin erilaisista syistä.
On myös hyvä kysyä itseltään, miltähän minä tunnun ja näytän lapseni silmiin? Mentalisaatiokyky on kykyä nähdä itsensä toisen silmin. Ehkä tarkoitukseni ei ole tiuskia, en koe olevani ärtynyt tai vihainen, mutta jos lapseni reagoi äänensävyyni noin voimkkaasti, ehkä minun on syytä muuttaa sitä. Empaattinen eläytyminen toisen kokemuksiin, riippumatta siitä mitä itse kokee, on mentalisaatiokyvyn perusta.
Stressi laskee jokaisen vanhemman mentalisaatiokykyä, ainakin hetkellisesti. On inhimillistä, ettei kykene lastaan mentalisoimaan joka hetki, saati ymmärtämään miltä itsestä tuntuu. Reaktiivinen kiukustuminen ja tiuskiminen kuuluvat esimerkiksi tähän. Korjaamisliike on tässä tärkeä. Mentalisaatiokykyinen aikuinen kykenee auttamaan itseään rauhoittumaan – ja saamaan uudelleen kosketuksen mitä lapsi kokee. Anteeksipyytäminen kuuluu tähän.
- Mentalisaatiokykyä voi harjoitella – pohdi tarkkaan miltä tietty tilannen näyttää ja tuntuu lapsesi silmin?
- Ole utelias ja tarkista osuitko oikeaan – isommalta lapselta voi kysyä
- Pohdi, miltä sinä näytät ja tunnut lapsesi silmiin?
- Korjaaminen kuuluu vanhemmuuden mentalisaatiokykyyn – se ei ole koskaan täydellistä
← Palaa edelliseen osaan | Jatka seuraavaan osaan → |
Artikkeli on I osa Tunnekeskeinen vanhemmuus -sarjaa. Muut osat voit lukea alla olevista linkeistä:
Osa I – Mitä on tunnekeskeinen vanhemmuus?
Osa II – Vanhemmuus muuttaa vanhemman aivoja tunnekeskeiseksi jo raskausaikana
Osa III – Raskausaika luo kiintymyksen omaan vauvaan – mieliala voi kuitenkin laskea
Osa IV – Mikä ihmeen vanhemman mentalisaatio
Osa V – Kiukun tunteet omaa lasta kohtaan
Osa VI – Miten päästä tunnekeskeisellä vanhemmuudella eroon pikkutyranneista
Osa VII – Vanhempien riitely vaikuttaa lapseen – onko lapsi viestinviejä vai tunnesäiliö